Suorittajasta kotiäidiksi

Huh, kova työ takana ja nyt ehkä viimein ensimmäinen ikioma blogini on perustettu. En ole mikään tietokone-nörtti, joten toivotaan että lopputulos on edes kohtuullinen.

Olen siis pian 27-vuotias (mitä?!) nainen, vaimo ja kolmen pojan äiti. Vanhin poikani on 8-vuotias tokaluokkalainen ja kaksospojat ovat 5-vuotiaita. Haaveissa on tulla äidiksi ainakin vielä kerran, enkä laita vastaan, jos seuraavalle mahdolliselle tulokkaalle saan ostaa vaaleanpunaista päällepantavaa.

Olen tähänastisessa elämässäni ehtinyt saavuttaa (lue:suorittaa) paljon, mutta tänä vuonna aion saavuttaa jotain kaikkein arvokkainta; aikaa ja kiireetöntä läsnäoloa lasteni kanssa. Olen koko elämäni ollut suorittaja. Lasten vauva-ajasta en ole rehellisesti sanottuna kunnolla pystynyt nauttimaan takaraivossa jyskyttävän ajatuksen vuoksi; pitäisi hankkia ammatti. Pitäisi mennä töihin. Ensimmäisen lapsen ollessa pieni kävin lukion loppuun, työskentelin yökerhossa ja puhelinmyyjänä. Kaksosten synnyttyä hain sairaanhoitajakouluun ja aloitin opinnot kaksosten ollessa 8 kk:n ikäisiä. Miksi ihmeessä, mietin nyt jälkeen päin? Siksi, kun olen suorittaja.

Kun se kirkastui minulle viime kesänä, aloin miettiä mikä elämässä on tärkeintä? Onko se kiireiset aikataulut, 3-vuorotyö? Selittelyt lapsille miksi äiti ei nyt ehdi sitä ja tätä ja tuota, koska on ne työt. Riidat miehen kanssa, koska stressaantuneena olen kireä kuin viulun kieli, otan jopa halauksen vittuiluna jos oikein stressaa. Se tunne kun töissä ollessa tuntuu, että pitäisi olla kotona ja toisin päin? Ei. Viime kesällä mökin terassilla aamukahvia juodessani, kun muut vielä nukkuivat, päätin sen; jään kotiin lasten kanssa. Lapsiani varten. Perhe on maailman tärkein asia ja asemani työmarkkinoilla tuskin huononee, jos olen hetken aikaa sieltä poissa. Elämässä pitää uskaltaa tehdä valintoja ja ensimmäistä kertaa voin todella sanoa tehneeni oikean sellaisen.

Sitten alkoi kaikkein vaikein; piti alkaa selitellä ihmisille miksi jään kotiin. Ootkos raskaana? No en ole. Oletko vaihtamassa parempi palkkaiseen työhön, etkä vaan kerro siitä vielä? No en ole. Oletkos sitä ja oletkos tätä? NO EN JUMALAUTA OLE! Ja täytyy tunnustaa, että selittelyksihän se meni. Jään kotiin koska… Sitten tajusin taas yhden merkittävän asian lisää; minun elämäni ei kuulu muille. Ei TARVITSE selitellä. Voi kuinka huojentunut olo siitäkin oivalluksesta tuli.

Vuodenvaihteessa minusta sitten tuli kotiäiti. Mahtavaa! Tuntui kuin sadan kilon paino olisi pudonnut harteilta. Mikään ei ole minulle tällä kertaa tärkeämpää, kuin olla aamulla laittamassa esikoista kouluun ja vastata kysymykseen “Joudunko mä olla koulun jälkeen kauan yksin kotona?”, että: “Et joudu, kulta. Äiti on kotona kun tulet.” Ja se hymy minkä esikoiselta saa palkaksi on kalleinta mitä maa päällään kantaa.

Päiväni koostuvat nykyään mielkkäistä asioista. Lasten kanssa touhutaan yhdessä kaikelaista; ulkoillaan, leivotaan, nauretaan, harrastetaan ja keskustellaan. Miten voikin saada niin paljon mielihyvää esimerkiksi viikon ruokalistan laatimisesta, johon jokainen saa valita mieleisensä ruoan. “Jes, saadaan äidin tekemää lasagnea, eikä valmisruokaa!”.

Siinä hieman taustatietoa näin alkuun. Blogissani tulen käsittelemään tuntojani ja arjen tapahtumia ja ennenkaikkea kuinka suorittaja osaa löysätä ja nauttia elämästä? Mistä kaikesta olen joutunut luopumaan ja mitä olen saanut tilalle. Mukavaa, jos jaksatte lukea ja kommentoida.

suorittaminen kotiäitiys vauvakuume elämänmuutos