Meidän perheessä harrastetaan aika paljon. Kaksi pojista pelaavat jääkiekkoa ja käyvät kerran viikossa pesäpallotreeneissä ja näin ollen voitte kuvitella että harrastuksiin kuskaaminen ja kiekkokentän reunalla hurraaminen vievät suuren osan ajastamme. Kiteytettynä voi sanoa, että ollaan joko menossa tai tulossa harkoista. Lisäksi mieheni harrastaa kesäisin rata-autoilua ja talvisin satunnaisesti moottorikelkkailua. Meillä tuetaan lasta harrastuksiin, jos halu harrastaa lähtee lapsesta itsestään. Esimerkiksi yksi pojistamme ei harrasta mitään, eikä vielä haluakaan harrastaa. Sen aika ei ole vielä. Sen sijaan vanhin poikamme on kokeillut monenlaista, mm. jalkapallon pelaaminen loppui aikoinaan juuri kun olimme ostaneet kaikki asianmukaiset varusteet. Syykin oli selvä; ”Olen maailman nopein lapsi, eikä minulla ole enää mitään uutta opittavaa jalkapallosta.” Peli oli siis sillä selvä, the end.
Minä en harrasta mitään. Siis säännöllisesti. Eikä rehellisesti sanottuna tee kauheasti mielikään. Mutta nykymaailmassa voi helposti tuntea alemmuudentunnetta, jos ilmoittaa ettei harrasta mitään. Otetaan esimerkki; olet vaikkapa ystävän järjestämillä kynttiläkutsuilla ja siellä tulee puhetta harrastuksista. Suurin osa käy jumpassa, zumbaamassa tai lenkkeilee. Osa haluaisi harrastaa, mutta ei ole aikaa, tai ei vaan jotenkin saa aikaiseksi. Sitten löytyy aina näitä ”superharrastajia”, jotka harrastavat ”vain” zumbaa, spinningiä, juoksua, leivontaa, ovat vanhempaintoimikunnan puheenjohtajia, lasten harrastuksissa joukkueenjohtajia, käyvät laulutunneilla, piirtävät, maalaavat, ovat maailman parhaita kokkeja, matkustelevat, tekevät viiden ihmisen työt ja ensi kesänä on tarkoitus tehdä maailmanympärysmatka kävellen, tottakai. Huuuhh! En tiedä miksi sellaiset super-ihmiset ärsyttävät minua suunnattomasti? Ehkä siksi, että he ovat epäaitoja. Ei kukaan jumaliste voi tosissaan nauttia kaikesta ja tehdä kaikkea koko ajan, vai voiko? Ehkä minä olen sitten perusluonteeltani niin laiskamato, että en vain ymmärrä sellaista.
Olenkin miettinyt, mitä vastaan seuraavan kerran kun minulta kysytyään harrastuksista. Aion kertoa seuraavaa; En harrasta säännöllisesti mitään. Pidän ulkoilusta ja leivonnasta, sekä laulamisesta. Lisäksi minun on pakko olla vähintääkin välttävä kokki, että saan urheilua harrastavat lapseni ruokittua terveellisesti ja monipuolisesti. Käyn usein perheeni kanssa luistelemassa, mutta en voi sanoa että harrastaisin sitä. Sen sijaan nautin suunnattomasti, kun saan olla mukana lasteni harrastuksissa. On mahtavaa nähdä kuinka he nauttivat siitä mitä tekevät. On myös mahtavaa nähdä heidän kehittyvän lajissa, jota rakastavat. Pidän myös kesäisin niistä viikonlopuista, kun miehelläni on Legends-kisat. Tosin lasten harrastusten kautta minusta on tullut intohimoinen penkkiurheilija, tiedän nykyään aika paljon jääkiekon SM-liigan tapahtumista. Tilasin jopa HPK:n pipon, sillä kyllähän tosifanilla kannattamansa joukkueen pipo tulee olla? Vanhin poikani tosin häpeää sitä suuresti, hän kun on intohimoinen Blues-fani. 😉 Ostin koko perheelle liput ensi viikonlopuksi HPK-KalPa jääkiekkomatsiin Hämeenlinnaan ja kyllä -aioin laittaa pipon päähän. 😉
harrastaminen jääkiekko sm-liiga ei-huvita, lasten harrastukset
Juuri näin! Hei toihan onkin hyvä! ”Mitä harrastat?” ”Nautin elämästä.” How simple is that. 🙂
Uusi harrastusmuoto: elämästä nauttiminen! Tee jotain tai ole tekemättä, tärkeintä on, että nautit 😉